Syrjäseudun nuoret ja liikuntaharrastukset
Leevi Perkiö, syksy 2023 (päivitetty 13.9.2024)
Viittaan blogitekstissä omiin kokemuksiin sekä teokseen: Kokkonen, J. & Kauravaara, K. (toim.) 2020. Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa. Lähdetään liikkeelle siitä, että niin sanottujen "syrjäkylien" tilanne näyttää kokonaisuudessaan todella huonolta. Jatkuvasti syrjäkylien kouluja yritetään pienentää tai poistaa kokonaan kartalta. Jo tämä asia itsessään on todella huolestuttavaa, sillä jo valmiiksi passiivisessa maailmassa lasten ja nuorten istuminen lisääntyy todella radikaalisti. Kuvitellaan esimerkiksi tilanne, jossa yläkoulua käyvän Matin nykyinen koulu lakkautetaan ja hänen täytyy siirtyä 20 kilometrin päähän kouluun. Jatkossa hänen täytyy siis kulkea kouluun koulukyydillä. Matka kestää 30 minuuttia suuntaansa eli yhden tunnin päivästä, hän istuu taksin kyydissä. Viikossa Matti joutuu istumaan siis viisi tuntia taksissa, ja hänellä ei ole mitään mahdollisuutta siihen, että voisi käyttää nuo viisi tuntia esimerkiksi harrastuksien parissa. On sanomattakin selvää, että kyseinen esimerkki aiheuttaa jo valtavan eriarvoisuuden kuplan nyky-yhteiskunnassa. Mitä sitten tulee syrjäkylien liikunta- tai harrastusmahdollisuuksiin? Tilanne on todella vakava.
Kerron seuraavaksi hieman omista kokemuksistani ja näkemyksistäni. Tulen itse syrjäkylästä, maaseudun ytimestä. Lähimpään keskustaan oli matkaa noin 30 kilometriä. Koulumatkani oli noin 20 kilometriä ja matkaa kului aina noin 40 minuuttia. Voin sanoa, että taksissa istuskelua tuli 3 vuoden aikana todella mukavasti, vaikkakin mopokortti helpotti hieman asiaa. Olin todella onnekas, että sain harrastaa kilpatasolla jalkapalloa. Harrastusmatkani oli 30-40 kilometriä suuntaansa ja treenejä oli viisi kertaa viikossa. Vanhempani uhrasivat käytännössä oman vapaa-aikansa siihen, että minä ja sisaruksemme saimme harrastaa. Olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Samaan aikaan tiedän, että kaikilla ei ole samanlaista mahdollisuutta kuin minulla oli nuorempana.
Nyt 23-vuotiaana haluan puhua syrjäkylien puolesta. Perustimme kumppanini kanssa liikuntaseuran, jonka toiminnan tavoitteena on kehittää reuna-alueiden toimintaa. Viikoittaisessa toiminnassamme on mukana kymmeniä lapsia, joille toiminta on erittäin tärkeää (Inkeroisissa 21, Myllykoskella 41, Sippolassa 27 ja Kaipiaisissa 14). Koen, että teemme seurassamme elintärkeää työtä syrjäkylien lasten ja nuorten eteen. Useat kunnat ovat hylänneet oman alueensa syrjäkylät. Silloin yksittäisten henkilöiden ja yhteisöjen on pakko ottaa vastuuta. Kun perustimme yhdessä kumppanini kanssa liikuntaseuran, olimme molemmat 21-vuotiaita. Kuulostaa melko absurdilta, että syrjäisten alueiden lasten ja nuorten liikkumisesta ottaa omalta osaltaan vastuuta 21-vuotiaat nuoret.
Se siitä minun kokemuksesta. Kuten artikkelissa kerrotaan, se miksi liikuntatoimintaa järjestetään niin vähäisesti reuna-alueilla, johtuu monista eri syistä. Päällimmäisenä syynä on se, että toimintaa järjestäviä tahoja on syrjäkylillä melko vähän. Tämä johtuu lähinnä siitä, että toimintaan osallistuvia on myös vähäisesti, mikä tarkoittaa, että toiminnan järjestäminen ei ole kannattavaa taloudellisesti. Kunnat eivät tästä syystä juurikaan näe mahdollisena luoda toimintaa syrjäkylille. Resursseja on yksinkertaisesti liian vähän. Tämä herättää mielestäni eettisesti vaikean kysymyksen. Täytyisikö syrjäkylien asukkaat jättää vain oman onnensa nojaan? Vuoden 2024 presidentin vaalitentissä kysyttiin: Onko oikein, että julkisia palveluja siirretään pois syrjäkylistä keskusta-alueille? Valtaosa presidentti ehdokkaista vastasi, että kyllä. Tämä mielestäni kertoo konkreettisesti syrjäkylien asemasta yhteiskunnassamme.
Lähtökohtaisesti syrjäkylien asukkailla tulisi olla samanlaiset oikeudet kuin muillakin ihmisillä. Tämä tarkoittaa palveluita sekä toimintoja, joilla turvataan ihmisten hyvinvointi. Syrjäkylillä asuvat ihmiset ovat samalla tavalla veronmaksajia ja yhteiskunnan täytyisi kohdella heitä tasa-arvoisesti. Jo se, että yhteiskunnassamme puhutaan avoimesti käsitteestä "syrjäkylä", viittaa paikkaan, joka on piilossa muulta maailmalta. Tämä saattaa aiheuttaa jo valmiiksi negatiivisia asenteita. Miksi emme voisi käyttää, vaikka sanaa reuna-alue? On ymmärrettävää, että resurssit eivät välttämättä riitä kaikkeen kunnilla, mutta syrjäkylät ja erilaiset maaseutuhankkeet eivät saisi olla ensimmäisiä leikkauskohteita.
Viitteet:
Auvinen, P. Syrjäseudun nuoret ja liikuntaharrastukset: Tanssii mummojen kanssa. Teoksessa Kokkonen, J. & Kauravaara, K. (toim.) 2020. Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa. Turenki: Liikuntatieteellinen Seura, 142-159.